Koska digitalisaatio on tullut jäädäkseen ja vaikuttaa huomattavissa määrin elämämme jokaisella osa-alueella aina töistä vapaa-aikaan, olemme vääjäämättä tulleet siihen tilanteeseen, että myös opetus on siirtymässä yhä enemmän ja enemmän digipainotteiseksi. Jo nyt ollaan tultu hyvin kauas verraten esimerkiksi kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin opetus hoidettiin vielä perinteisin menetelmin selluloosakirjoilla, paperilla ja kynällä sekä piirtoheittimellä. Tuolloin lapsille opetettiin kahden tunnin maksimaalisesta päivittäisestä ruutuajasta, kun nykyään opit ovat heittäneet täyttä häränpyllyä.
Nykyisin opetus ei ole enää suorarivisissä pulpeteissa hiljaa istumista ja viittaamista silloin kun jotakin kysytään, vaan luokkajärjestelyt ovat vapaamuotoisemmat ja opettaja ei enää määrää tunnin kulkua, vaan se on vapaammin oppilaiden päätettävissä. Oppimistavan lisäksi myös välineet ovat muuttuneet: kynän ja kumin sijasta kädestä löytyy tietokoneen hiiri ja kirjan sijasta nenän edestä näyttö, joskus jopa koko koulupäivän ajan. Mitä tapahtui kahden tunnin päivittäiselle ruutuajalle?
Digi on vahvasti läsnä
Digitalisaation kokonaisvaltaisuus huomioonottaen ei ole ihme, että sen opettaminen halutaan aloittaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, ja niinpä se kuulukin vahvasti kouluarkeen jo alakoulusta lähtien. Pahimmillaan lapsi tai nuori siis viettää ruudun ääressä kahdeksan tuntia päivässä jo pelkästään opiskellessaan, ja kun tähän lisätään viihdekäyttö, nousee päivittäinen ruutuaika hurjiin lukemiin. Mutta mitä mieltä tällaisesta mullistuksesta ovat itse oppilaat?
On selvää, että päätöstentekijät ajattelevat asioita usein puhtaasti imagon näkökulmasta. Olisi kuitenkin hyvä pitää mielessä, että siitä ikäryhmästä oppilaita, jotka ovat kokeneet sekä perinteisen oppimismenetelmän että uudistetun digitaalisen oppimisympäristön, ovat mielipiteet selkeät. Tämä ryhmä on selkeästi sitä mieltä, että perinteinen menetelmä on monella tapaa huomattavasti nykyistä mutkattomampi ja toimivampi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että digi pitäisi täysin sulkea pois opetuksesta, ei missään nimessä. Nämä kenttähuomiot vain todistavat sen, että mahdollisesti digin merkitystä opetuksessa voisi ainakin pienentää. Lisäksi digityökalujen kehittämiselle pitäisi antaa tarpeeksi aikaa niin, että oppimiskentälle ei lähetetä puolivalmiita ja puolikuntoisia työkaluja, jotka monimutkaisuudessaan vain hidastavat ja vaikeuttavat oppimista. Digi kuuluu elämäämme, mutta meidän elämämme ei kuulu digille.